Yllä oleva otsikko voisi kätkeä sisälleen monenmoisia tarinoita; pakahtumista kesärakkauden huumassa, lähtemättömästi mieleen jääneitä lomamatkoja tai ikimuistoisia kesätyöpaikkoja. Onneksi minultakin sellaisia tarinoita löytyy. Mutta nyt kerron kesästä, jolloin sairastuin anoreksiaan ja putosin kuiluun, josta en vieläkään ole täysin päässyt nousemaan. Kesä, jolloin elämääni tulivat armottomat säännöt liittyen ruokaan ja liikkumiseen väistyäkseen vasta liian monta vuotta myöhemmin.
Sinä kesänä kahdeksas luokka oli takana. Näin jälkikäteen ajateltuna siihen loppui virallisesti myös lapsuus ja lapsekkaan huoleton elämä. Siihen asti elämä oli ollut tavallisen teininalun arkea; harrastuksia, hyviä kavereita, ihastuksia ja koulussakin oli kivaa. Olin aina ollut hyvä koulussa. Ulkonäkööni en ollut juurikaan kiinnittänyt huomiota aiemmin, ainakaan kriittisessä mielessä, paitsi vaatteista olin aina ollut kiinnostunut. Elämä oli tietyllä tapaa turvallista ja tuttua pienessä omassa mittakaavassaan, sen kummemmin tulevaa kuin mitään muutakaan murehtimatta.
Se oli varmaankin murrosikä, tai ainakin sen mielen myllerrykset, mitkä sitten iskivät kertarysäyksellä juuri tuona kesänä. Omalla kohdallani ne eivät tuoneet ovien paukkumisia tai kapinahenkeä, mutta ajatusmaailma muuttui ja laajeni. Havahduin ikään kuin ”todellisuuteen”, johon yritin itseäni sijoittaa. Minkälainen ihminen olen, missä olen hyvä, mitähän muut minusta ajattelevat? Mitä tulevaisuudessa haluan tehdä ja minkälaista elämää elää? Minkälaista elämää pitäisi elää? Näitä kaikkia kysymyksiä varmasti herättivät myös ripari ja tuleva ysiluokka. Riparilla halusin kovasti olla suosittu uusien ihmisten keskuudessa ja että kaikki pitäisivät minusta. Ysillä taas halusin olla se ”cool” ysi, joita itsekin olin katsonut ylöspäin aiempina vuosina. Ja tietysti ysillä pitäisi alkaa miettiä mitähän peruskoulun jälkeen ja miksikä sitä isona haluaa. Olin pitänyt itseäni aiemmin melko itsevarmana ja nyt tilalle oli tullut epävarmuus. Aloin pohtia kelpaanko ja pärjäänkö tällaisena ja mitä voisin tehdä, jotta kelpaisin.
Muistan melko hyvin sen hetken, josta koen kaiken alkaneen. Olin mökillä ja juuri syönyt jäätelöä. Mökillä tuli muutenkin aina herkuteltua paljon. Katsoin itseäni peilistä ja näin vain ison mahan ja reidet. Todellisuudessa näin ei varmasti ollut, en ollut koskaan lapsenakaan ylipainoinen. Mutta se maha vain ällötti. Silloin päätin, että alan liikkua enemmän ja katsomaan vähän mitä syön. Tässähän oli koko kesä aikaa, riparilla ja koulujen alettua näyttäisin varmasti tosi hyvältä. Ja tulisi varmasti myös tosi hyvä fiilis itsestään, varmempi.
Pikkuhiljaa aloin jättää herkkuja pois ja katsomaan tuoteselosteista kalorimääriä ja rasvapitoisuuksia. Aloitin lenkkeilyn ja lihaskuntoliikkeiden tekemisen. Minusta tuli meidän perheen terveyspoliisi, mutta kukaan ei siihen sen erityisemmin kiinnittänyt huomiota, koska painossa se ei vielä oikeastaan hirveästi näkynyt. Pidin sitä itsekin vain harmittomana pikku kuntokuurina, joka tekisi vain hyvää. Mutta jo kesän lopussa olin kehittänyt itselleni säännöt koskien päivittäisiä ruoka-annoksiani ja liikkumista, joista poikkeaminen aiheutti ahdistusta. Vaikka vain tilanteet, joissa rasvaton jugurtti oli loppunut tai jos en voinutkaan tehdä päivän vatsalihaksia jonkun kyläreissun takia. Anoreksia oli ottanut vallan, niin helposti se käy.
Murrosikä on varmasti yksi alttiimpia aikoja anoreksian tulla elämään. Epävarmuus oli ainakin omalla kohdallani niin suurta ja se tuli aivan yllättäen. Tartuin ”auttavaan” käteen ja se lopulta vetikin minut sitten suohon. Miten tärkeää olisikaan kannustaa ja kehua nuoria, ihan joka päivä ja pienissäkin asioissa, kun se myös aikuiselle tekee hyvää. Ehkä minäkään en kirjoittaisi tätä tekstiä, jos joku olisi juuri siinä peiliin katsoessani tullut ja sanonut, että olet kaunis nuori nainen ja sinä kelpaat juuri tuollaisena. Koska jokainen kelpaa, epävarmuuden aallokossa sitä ei vaan usko ja lopulta käy niin, ettei kelpaa enää itselleenkään. Ja siitä tunteesta onkin sitten vaikeampi päästä eroon.
– Eveliina –