Maanantai, marraskuu 2014 klo 5:25. Viikonloppu on ohi. Kello soi ja on aika lähteä töihin. Väsyttää ja ottaa päähän. Äh, viikonloppu meni taas aivan liian nopeasti. Töissä odottavat tehtävät eivät varsinaisesti saa minua pakahtumaan innosta. Kuinka mukavaa olisikaan kääntää kylkeä, ja jäädä loikoilemaan vieressä heräilevän miehen kainaloon? F*ck mondays.
Oikeasti päivä on Hyvä Maanantai. Sille on vaan sokeutunut, kun kampeaa itseään kahden päivän vapauden jälkeen takaisin leivän ääreen. Hulluhan sitä olisi, jos haluaisi palata viikonlopun jälkeen töihin. On vaan niin helppo unohtaa, että hyväkin maanantai ottaa aina päähän.
Maanantai, muutamaa vuotta aiemmin, kello soi 7:00. Ahdistus värisyttää väsynyttä kroppaa. Unissa ovat seikkailleet kaikki ne asiat jotka minun pitäisi tehdä ja kaikki ne asiat, joita minun pitäisi olla. Yön aikana saatu lepo on näennäistä. Mikään minussa ei ole valmis kohtaamaan muita ihmisiä, alkavaa työpäivää tai mitään muutakaan päivän haasteista. Käännän kylkeä ja otan torkun. Toisen. Kolmannen. Sekoan laskuissa. Lopulta olen ottanut niin monta torkkua, että olen myöhässä. Ei auttaisi edes juosta bussiin. Edessä on taas yksi päivä joka on kärvisteltävä läpi, selviydyttävä. Palatessani kotiin kuljen kaupan kautta – ostan muovikassillisen herkkuja vain viettääkseni loppu illan pää pöntössä. Olo helpottaa hetkeksi. Sitten jälleen ahdistaa niin paljon, että on vaikea hengittää. Sama kaava toistuu viikon jokaisena arkipäivänä. Olisikin edes vain se maanantai.
On loppujen lopuksi hyvin vaikeaa tunnistaa ne hetket, jolloin elämässä on kaikki hyvin. Ihmisen luontoon kuuluu, että vaikka asiat menisivät parempaan päin, haluamme aina lisää. Enemmän rahaa, enemmän vapaa-aikaa, paremman työn, kiinnostavampia harrastuksia, suurempia juhlahetkiä… Tajuamme, kuinka hyvin asiat ovat vasta sitten, kun jokin menee jollain tavalla pois tolaltaan.
Ihmiselämä on sellainen, että kukaan tuskin selviää hengissä ilman lipsahtamista jonkinlaiseen sudenkuoppaan tai muuhun pidempään synkkään jaksoon. Ikävä asia siinä pimeyden tunnelissa on, että sinne ei todellakaan näy valoa. Toivoa paremmasta päivästä ei ole, ei ole näkymiä tulevaisuuteen. Läheisten kannustavat lauseet kuten ”tsemppaa” ja ”kyllä se siitä” ja ”aika auttaa” ovat ainoastaan myrkkyä, joka saa työntämään normaalisti hyvin läheisetkin ihmiset käden mitan päähän. Ystäviä tai sukulaisia ei tee mieli nähdä. Omista ajatuksista ei todellakaan tee mieli keskustella yhtään kenenkään kanssa, vielä vähemmän teeskennellä jollekin puolitutulle että kaikki on hyvin, koska ei vaan jaksa selittää. Eihän sitä edes tiedä mitä sanoa olosta, jonka syytä ei välttämättä ymmärrä itsekään.
On tärkeää muistaa, että tehdessään päätöksen avun hakemisesta ei tarvitse tietää mitä sanoa. Ei välttämättä tarvitse sanoa mitään. Etelän-Sylissä vertaistukitoiminta on olemassa juuri sitä varten: ymmärretään, vaikka ei olisikaan sanoja. Ei ole kahta samanlaista ihmistä, ei ole kahta samanlaista tunnelia. Mutta yhtä varmasti jokainen niistä loppuu, ennemmin tai myöhemmin.
Mitä eroa noilla kahdella maanantailla on? Muutama sattumalta onnistunut valinta. Oman itsensä tuntemaan oppimista. Oman sairastumisen ymmärtämistä. Oman itsensä hyväksyminen juuri tässä ja nyt, eikä ”sitten kun olen tehnyt asiat x ja y”. Mutta ennen kaikkea: aikaa.
Kun eräänä raskaampana päivänä viime viikolla vietin arkea töiden ääressä ja tuskastuin, päädyin vetämään syvään henkeä. Kuuntelin omaa oloa. Turhauttaa, mutta ei ahdista. Sydän hakkaa reippaasti, mutta ei epätahtiin. Lounastauko on vielä edessä, ja se on kiva juttu. Työkaverien musta huumori projektimme tilasta jaksaa naurattaa. Miesystäväni hiukset hapsottivat aamulla hassusti joka suuntaan, kun hän niin ikään kampesi itseään unesta töihin. Siinä se. Tänään kaikki on oikeastaan tosi hyvin.
Olen ensimmäistä kertaa elämässäni oppinut arvostamaan tavallista arkea. On ehkä klisee sanoa, että ”what doesn’t kill you makes you stronger”, mutta se on totta. Siitä tunnelista jää lopulta muutakin kuin synkkä ajanjakso historiaan.
Eikä sitä ärsyttävää maanantaiherätystäkään osaisi arvostaa, ellei tietäisi miltä ne ihmistä musertavat maanantait tuntuvat.
– Petra
