Ihmiset usein kysyvät, miten olisin halunnut minua autettavan silloin kun olin sairas. Monesti kysyjät ovat sellaisia, jotka ovat lähipiirissään havainneet syömishäiriön merkkejä ja haluavat auttaa, mutta eivät tiedä miten. Heille olen vastannut, että en mitenkään. Enhän minä apua halunnut, koska en kokenut sitä millään lailla tarvitsevani. Elin omassa anoreksian täyteisessä kuplassani, enkä minä siitä pois halunnut päästä tai edes ymmärtänyt miksi olisi pitänyt. Siitä kuplasta oli tullut koko elämäni, sääntöjen täyteinen ja hallittu, rutiinien ketju.
Näin jälkikäteen ajateltuna oma parantumisen tieni vähitellen alkoi, kun aloin tajuta mitä todella teen itselleni. Oli kuuma kesäpäivä ja poikkesin siskoni kanssa kirjakauppaan. Olin pukeutunut tuttuun tapaan mahdollisimman peittävästi ja kerrostaen, koska helteestä huolimatta palelin. Huomasin erään toisen tytön kirjoja katselemassa, hän oli harmaan ja surullisen näköinen ja silmissä ei ollut eloa. Mutta ne kädet ja jalat, kamala kun ne olivat kapeat! Näin jokaisen luun hänen raajoistaan ja mietin miten ohuimmankin kirjan nostaminen voisi saada ne hennot kädet katkeamaan. Tyttö katsoi minua, tuli lähemmäksi ja kysyi yhtään kaunistelematta, että onko minullakin anoreksia. Hämmennyin kysymyksestä täysin ja sain soperrettua jotain kieltävää vastaukseksi. Anoreksia, jotain siitä oli terveystiedon tunneilla vähäsen puhuttu, ei minulla sellaista ole! Miten joku voi tuntemattomalta tuollaista edes tulla kysymään! Ja enhän minä todellakaan näytä samalta kuin se tyttö, enhän? Siskoni sanoi, että näytän.
Olin tuolloin jo käynyt hyvän aikaa ravitsemusterapeutilla ja säännöllisissä punnituksissa, mutta pidin touhua vain turhana hössötyksenä. Kaikki meni toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos ja ihmeteltiin vain, kun laihduin aina vain lisää. Ei sielläkään kukaan ollut suoraan sanonut, että tyttö hyvä, sinulla on anoreksia. Ja eikä sekään varmasti olisi auttanut, koska itse en kokenut olevani sairas. Siihen pitää itse herätä. Ja minä heräsin siihen todella vasta, kun kohtasin anoreksian silmästä silmään.
Vaikkei syömishäiriön uhri apua kokisi tarvitsevansa tai kieltäisi sairautensa, ei se sitä tarkoita, ettei apua voisi yrittää antaa. Sitä pitää antaa. Jokainen sana, teko tai kohtaaminen voi toimia herättävänä tekijänä ja sysäyksenä parantumisen tielle. Ja silloin varsinkin apu tulee tarpeeseen, koska tie voi olla pitkäkin. Mutta lopussa häämöttää tervehtyminen ja elämänsä voi saada takaisin anoreksian vallasta. Toivon todella, että kirjakaupan tyttö, missä ikinä hän kulkeekaan, kulkee myös hyvällä matkaa tätä tietä.
-Eveliina
