Syömishäiriö ja siitä toipuminen on aina prosessi, johon vaikuttaa koko siihen asti koettu elämä. Syömishäiriö etenee yleensä niin sanotun kuherrusvaiheen kautta kärsimysvaiheeseen, josta lopulta toipumiseen. Auttajan kannalta on tärkeää tunnistaa vaiheet ja niiden aiheuttamat haasteet hoitosuhteessa. Eri vaiheissa sairautta sairastunut ottaa vastaan tiedon ja avun eri tavoin.
Voimakkaimman ennaltaehkäisevän suojan ja myös paranemista tukevan voiman antaa ihmisessä syntyvä hyväksyntä ja rakkaus itseä kohtaan. Ja kun kukaan ei ole koskaan erillinen saareke vaan aina yhteydessä muihin, meillä jokaisella on päivittäin lukemattomia kertoja mahdollisuus ilmaista toisille heidän arvokkuutensa ja kauneutensa. Mitä syvempi ihmisen hyväksyntä ja rakkaus on omaa inhimillisyyttään ja rosoisuuttaan kohtaan, sitä suurempi on kiltteyden ja sydämestä lähtevän myötätunnon virta myös muille.
Syömishäiriöstä parantuminen on pelottavaa, ja siksi auttajasta voi helposti tuntua, ettei sairastavalla olisi motivaatiota parantua. Syömishäiriötä sairastava on kuin veteen joutunut, joka luulee, ettei osaa uida ja tarrautuu uimarenkaaseen. Hän ei uskalla päästää renkaasta irti, koska meri tuntuu liian vaaralliselta ilman sitä. Avun tarpeen tunnistamiseen voi mennä sairastuneelta paljonkin aikaa, sillä ilman sairaudentunnetta hoidon vastaanottaminen voi tuntua pelkästään vastenmieliseltä. Sairastava saattaa olla myös äärimmäisen analyyttinen oman tilanteensa suhteen – järkeistäminen on yksi keino välttää totuuden ja pelottavien asioiden kohtaamista.
Auttamisen vuorovaikutus on herkkä haavoittumaan. Auttaja haluaa toisen muuttuvan ja paranevan, mutta autettava vastustaa. Miksi? Kuinka voimme auttajina ja rinnalla kulkijoina kohdata toisen niin, että hän saa luvan olla täysin oma itsensä?
Yleensä ihminen vastustaa pyytämättä annettuja neuvoja. Ihminen haluaa valita ja oivaltaa itse. Sisäinen muutos onkin todellisen toipumisen avain. Tästä syystä auttajan on tärkeä olla hereillä siitä, kenen tavoitteen mukaan milloinkin työskennellään. Auttajana nousee usein halu määritellä työskentelyn suunta ja kuitenkin vasta yhteisen tavoitteen löytyessä paraneminen saa tilaa. Joskus syömishäiriöön sairastunut tarvitsee ulkopuolelta tulevaa kontrollia ja autettavan on paljon helpompi ottaa se vastaan, kun luottamus ja turva on ensin rakennettu. Auttajan on usein maltettava ja annettava ensin toisen päätyä siihen johtopäätökseen, että hän hyötyisi muutoksesta ja haluaa muuttua. Vasta sitten itse muutostyö voi alkaa.
Omat oivallukset ovat paranemisessa eteenpäin sysäävä voima. Oivalluksista syntyvä energia sysää usein ihmisen muutospelokkuuden lävitse. Paras tapa tuoda oivalluksia asiakkaille, on olla ajattelematta ihmisten haasteita heidän puolestaan, vaan auttaa heitä syventymään ja tukea heitä uusien yhteyksien luomisessa. Vasta oma tavoite, omat oivallukset ja tunnekokemukset mahdollistavat muutoksen. Mitä enemmän auttajina työnnämme sitä vähemmän autamme. Mitä enemmän yritämme saada ihmiset muuttumaan, sitä enemmän he vastustavat takaisin. Jokainen haluaa tulla nähdyksi, arvostetuksi ja hyväksytyksi itsenään. Juuri sellainen kuin on.
Auttajana minulta kysytään usein, mitä konkreettisesti sanoa tai tehdä. Mikä on oikea vastaus? Mitkä oikeat vuorosanat? Kokemukseni mukaan vaikka silläkin on merkitystä mitä sanoo ja tekee, paljon suurempi merkitys on sillä sisäisellä asenteella ja läsnäololla, missä on itse ja mistä kohdasta toimii. Niinä hetkinä kun menetämme myötätunnon toista kohtaan, olemme menettäneet mahdollisuuden olla avuksi.
Kaikki ihmiset kykenevät tekemään eron aidon uteliaisuuden ja muuttamishaluisen motiivin välillä. En voi koskaan muuttaa toista, voin vain hyväksyä ja rakastaa. Aivomme ja kehomme reagoivat välittömästi kiltteyteen ja myötätuntoon.
Toivon luominen on minulle yksi tärkeimmistä lähtökohdista. Toivo mahdollistaa nykyhetken kivun sallimisen. Se auttaa sinnittelemään pahassa olossa ja luottamaan silloin, kun ympärillä näkyy vain mustaa. Paraneminen on uuden polun lapiointia vanhan moottoritien viereen. Se vaatii valtavasti poisoppimista, energiaa ja sinnikkyyttä. Paraneminen on sitoutumista yhä uudelleen olemaan oman itsensä puolella. Loppujen lopuksi auttajan tärkein tehtävä on nähdä ja kokea ihmisen ainutlaatuinen kauneus ja arvokkuus silloinkin, kun hän ei itse sitä vielä näe.
Sairastaessa kehonkuva muuttuu sirpaleiseksi. Ja sirpaleinen kehonkuva altistaa syömishäiriölle. Syömishäiriön ytimessä on aina ristiriita ihannekuvan ja kokemuksellisen minän välillä. Sairastaessa koettu minä on jotenkin virheellinen ja vääränlainen. Se ei täytä laatuvaatimuksia. Fantasiassa hoikka keho muuttaa kaiken – tai ainakin olennaisimmat asiat. Hoikassa kehossa ei ehkä tunne enää haavoittuvuutta ja pelkoa. Hoikassa kehossa kelpaa, ei tarvitse hävetä tai kokea alemmuutta – ”Sitten minulla on hyvä olla. Sitten olen onnellinen. Kukaan ei voi satuttaa minua.” Toipumisessa on olennaista saada kokemus omasta kehosta, sen tunteista ja aistimuksista turvallisina ja merkityksellisinä. Mittaukset ja numerot ovat omalla tavallaan tärkeitä, ja yhtä tärkeää on tukea elävän ja hengittävän kehon moni-ilmeisiä kokemuksia ja kehonkieltä.
Toipuminen ja kasvaminen vaatii valtavasti työtä. Toipuakseen on haluttava jotain muuta kuin olla laiha. On haluttava katsoa totuudellisesti itseä, haluttava tulla lähelle ja avata myös ne pelottavat haavat. Se vaatii halukkuutta katsoa juuri niihin osiin itsessä, joihin ei haluaisi katsoa. Vaatii rohkeutta ja sinnikkyyttä olla sylikkäin oman haavoittuvuuden kanssa. Parantuminen on lupa ja lupaus olla oman itsen puolella.
Kokemukseni mukaan paraneminen ei tapahdu ilman räkää ja kyyneliä. Se on sotkuista. Se särkee huolellisesti rakennetut kulissit ja murtaa kontrollin. Elämän rosoisuudessa on sen rikkaus. Rikkimenemisen kauneudessa, haavoittuvuuteen uskaltamisessa. Paraneminen on armollista. Se kuuluu kaikille ja jokaisella on kyky parantua. Jokaisella on omat vastauksensa, ja oma totuutensa.
Elämä on juhla, ja niihin juhliin mahtuvat kaikki.
Henriika Maikku
www.soulteam.fi
