Etelän-SYLI ry:n puheenjohtaja Laura Ala kirjoitti Huuma-lehteen kolumnin vapaahtoistoiminnasta Etelän-SYLI:ssä:
”17-vuotiaana seisoin peilin edessä ja toivoin vain, että parantuisin.
Lihoisinpa niin, että pääsisin pois sairaalasta mutta en niin, että muuttuisin läskiksi. Kunhan vain ei tarvitsisi miettiä ahdistumiseen asti ruokaa, syömistä, syömättä jättämistä ja liikuntaa. Ajattelin, kuinka hienoa olisi sanoa ”minä selvisin”.
Toiveeni toteutui. Syömishäiriö jäi taakse. Arjesta tuli opiskelua ja normaalia valkokaulustyöläisen elämää. Kiiruhdan projektien parissa, valitan kiirettä, tavoittelen parempaa myyntiä, nappaan lennosta kahvit. Kuulen kehuja ja kehityskohteita. Mietin, ostaisinko bonuksella uuden laukun vai lomamatkan. Perusasiat ovat niin kunnossa, että otan ne jo itsestäänselvyytenä. Välillä pohdin, mikä järki tässä kaikessa juoksemisessa on, mutta sitten on taas kiiruhdettava.
Kaksi vuotta sitten luin, että syömishäiriötä sairastaville ja heidän vanhemmilleen on olemassa vertaistukijärjestö, Etelän-SYLI. Olin juuri muuttanut ja vaihtanut työtä. Uusi arki ei ollut vielä muotoutunut, ja hetken mielijohteesta päätin mennä mukaan. Ehkä kokemuksestani olisi apua jollekin. Kun osallistuin ensimmäisiin tapaamisiin, huomasin, että siihen omaan, kapeaan mutta syvään kokemukseen kiteytyykin koko vertaistuen idea. Se on tukea, jota sairastunut tai toipuva ei oppaista tai lääkäreiltä saa.
Tosin joskus ei kyllä millään ehtisi, niin kuin tänään. Työt jäivät taas kesken, kun piti kiiruhtaa metroon ja yhdistyksen tapaamiseen.
”En ymmärrä miten minun kuihtunut tyttäreni yhtäkkiä pelkää lihovansa muodottomaksi, jos hän maistaa normaalia kotiruokaa”, eräs äiti avautuu. Minä ymmärrän. Selitän, miltä anoreksia tuntui. Hetkeksi palaan yli viidentoista vuoden taakse. Mielessä häivähtää, miten ikävästi vaa’an kohokuvioinen pinta painui luisia jalkapohjiani vasten. Kuinka lenkkarit nielivät kilometrejä. Olin rakentanut mieleeni vankilan, jonka kaltereista en uskaltanut irrottaa otettani. Elämä oli seuraavan syömättä jäävän aterian odottamista. Kulutanko purkkatyynyn kalorit, jos kävelen sairaalan käytävän kymmenen kertaa edestakaisin? Kävelin viisitoista, varmuuden vuoksi.
Kaikki oli ihan solmussa, ja silti selvisin, kuten niin monet muutkin. Toivoa on, sanon, kerron esimerkkejä. Tuntuu siltä, että huolestunut äitikin uskoo sen. Tai ainakin hän on saanut kuuntelijan, jolle ei tarvitse selittää.
Vertaistuessa samat asiat läpikäyneiden kesken voi jopa nauraa vakaville asioille. Joskus fiilis on kuin PMMP:n Kesäkaverit-biisissä.
En muista teidän sukunimiä
voiko silloin sanoa ystävä
sinä olet sellainen ole siinä lähellä ota mua kädestä sinä ymmärrät minua
Pikku hiljaa rauhoitun. Olen livistänyt arkea. Saan vain olla ja kuunnella, luksusta. Muistan taas, että myös minä olen hyvä sellaisena kuin olen. Sen unohtaa ihan liian helposti.
Kotimatkalla istun metrossa ja katson taas elämääni hieman kauempaa. Kuinka hyvin kaikki onkaan. Olen terve. Mahtavaa. Miksi en iloitse siitä joka päivä?
Nousen rullaportaita laiturilta ja kävelen kotiin. Palaudun pikku hiljaa arkeen. Mies on tehnyt iltapalaa, ja sitä mutustellessani avaan työsähköpostin. Äh, pakko kai tuohonkin on vastata vielä tänään. Eihän projekti muuten etene.”
