Siemenet negatiiviseen kehonkuvaan ja syömishäiriöön kylvettiin jo ennen kuin täytin 10 vuotta. Olimme ostamassa minulle uusia farkkuja. Ihastuin Minni Hiiri -farkkuihin, mutta ne eivät sopineet minulle. Ruumiinrakenteeni vain oli sellainen, että jouduin tyytymään vähemmän mieluisiin farkkuihin.
Asiaa ei mitenkään edistänyt varhainen murrosikä, joka alkoi noin 11-vuotiaana. Minun oli vaikea hyväksyä vääränmuotoista vartaloani, ja häpesin alastomuuttani pukutiloissa koulun liikuntatuntien jälkeen.
Jouduin myös koulukiusatuksi. Siihen oli varmaan montakin syytä, mutta arvelisin fyysisen erilaisuuteni olleen yksi tekijä siinä, että toiset oppilaat alkoivat kiusata minua.
Minun oli vaikea hyväksyä vääränmuotoista vartaloani.
Syömishäiriö nostaa päätään
Aloitin jo ala-asteella elämäni ensimmäisen laihdutuskuurin. Kuuri kuitenkin loppui aika lyhyeen, eikä sillä ollut toivottua vaikutusta.
Joskus yläasteella tai lukiossa terveydenhoitaja huomautti painostani, mutta ei antanut mitään ohjeita, mitä sille pitäisi tehdä. En sitten tehnyt mitään.
Seuraava askel kehonkuvani polulla oli kesä 1997, jolloin olin 21-vuotias. Tein silloin fyysisesti raskasta työtä ja pyöräilin työmatkat. Sen seurauksena kehossani tapahtui muutoksia, joihin olin tyytyväinen.
Muutos ei kuitenkaan ollut pysyvä, ja kolmen vuoden kuluttua tyytymättömyys kehonkuvaani palasi.
Vuonna 2001 sairastuin ahmintahäiriöön, jonka takia lihoin. Vuotta myöhemmin aloin harrastaa runsaasti liikuntaa, minkä seurauksena kehoni oletettavasti muuttui. Ainakin kerran törmäsin kommenttiin urheilullisesta naisesta. Silloin ihmettelin, voinko oikeasti olla se, jota hän tarkoitti.
Tämäkään ei onnistunut kääntämään päätäni laihtumisen tarpeesta eikä muuttamaan kehonkuvaani. Häpesin edelleen itseäni etenkin alastomana ja koin olevani erilainen kuin kaikki muut.
Pari vuotta sitten aloin kärsiä selittämättömästä painonlaskusta. Jäin koukkuun laihtumiseen enkä halunnut pitkään aikaan ruveta syömään enemmän. Pelkäsin nopeaa lihomista, jota ei kuitenkaan ole tapahtunut.
Tavoittelen tällä hetkellä tervettä painoa. Onneksi keho muuttuu hitaasti, joten mieli pysyy helpommin mukana.
Häpesin edelleen itseäni etenkin alastomana ja koin olevani erilainen kuin kaikki muut.
Tärkeitä virstanpylväitä
Painoni on ollut minulle jo pitkään yksi kehonkuvaani määrittävä tekijä. Joskus vuosia sitten kävin tosi usein vaa’alla, jotta tietäisin tarkasti, paljonko painan. Sen jälkeen ryhdyin punnitsemaan itseäni harvemmin.
Melko pitkään aikaan en ole enää muistanut, että vaa’alla olisi tarkoitus käydä. Se on ollut olennainen merkki toipumisesta.
Nyt koen itseni tasavertaiseksi muiden naisten kanssa.
Merkittävä virstanpylväs matkallani kohti positiivista kehonkuvaa on ollut kokemukseni uimahallin saunasta. Häpesin vielä vähän aikaa sitten kehoani jonkin verran, kun jouduin altistamaan itseni vieraiden naisten katseille.
Ensimmäinen asia, joka auttoi minua, oli se, että ryhdyin juttelemaan saunassa toisten ihmisten kanssa. Silloin keskityin puhumiseen enkä siihen, miltä näytän. Yhtäkkiä huomasin, että häpeän tunne on hävinnyt kokonaan. Nyt koen itseni tasavertaiseksi muiden naisten kanssa.
Syömishäiriöstä toipuminen
Olen saanut negatiiviseen kehonkuvaan apua monelta suunnalta. Tärkein tukipilarini on ollut aviopuolisoni, joka on hyväksynyt minut juuri sellaisena kuin olen riippumatta siitä, paljonko painan tai miltä näytän.
Apua olen saanut myös kirjallisuudesta. Luin ensin kirjan Rakas keho. Siinä on paljon harjoituksia, joista osaa olen työstänyt yhdessä Syömishäiriökeskuksen työntekijän kanssa. Nyt ymmärrän paremmin, mihin kaikkeen kehoni pystyy. Vasta tämän prosessin aikana olen oivaltanut, että se ei ole itsestään selvää.
Olen myös oppinut arvostamaan enemmän niitä kohtia kehossani, joihin olen tyytyväinen. Kirjan pohjalta olen keksinyt omia harjoituksia, esimerkiksi katson itseäni alasti kokovartalopeilistä ja hymyilen peilikuvalleni. Kirjassa erityisen tärkeitä olivat naisten valokuvat ja tarinat.
Toinen hyödyllinen kirja on ollut Paino, jossa Virpi Hämeen-Anttila kuvaa myönteisen kehonkuvan saavuttamisprosessiaan muun muassa sarjakuvan keinoin.
Olen osallistunut myös kahdelle voimaannuttavan valokuvauksen kurssille. Niistä ensimmäinen oli Etelän-SYLIn järjestämä Maailman ihanin tyttö -kurssi vuonna 2009, josta oli minulle todella paljon iloa.
Seurakunta järjesti muutama vuosi sitten toisen vähän samanlaisen kurssin, ja siitäkin hyödyin paljon.
Ainoa, joka ei ole suostunut hyväksymään minua, olen minä itse.
Yksi positiivisen kehonkuvan lähde on minulla huoneentaulu jääkaapin ovessa. Siinä lukee: ”Sinä olet rakas. Sinä olet ihana. Olet hyvä, olet kaunis. Sinä olet, se riittää. Kiitos, että olet.”
Pitkä psykoterapia on varmasti auttanut minua matkallani kohti positiivista kehonkuvaa. Saan luottamusta hengellisyydestä ja koen, että muut ihmiset rakastavat minua sellaisena kuin olen. Ainoa, joka ei ole suostunut hyväksymään minua, olen minä itse.
”Sinä olet rakas. Sinä olet ihana. Olet hyvä, olet kaunis. Sinä olet, se riittää. Kiitos, että olet.”
Hyväksymisen merkitys
Tämän prosessin aikana olen vakuuttunut siitä, että peilistä katsoo maailman ihanin nainen – ja se nainen olen minä. Olen matkalla kohti sitä, että hyväksyn kehoni sellaisena kuin se on sekä terveen painoni.
Matkaa on vielä vähän jäljellä, mutta olen jo hyvin toipunut negatiivisesta kehonkuvasta. Täysin positiivista kehonkuvaa ei voi eikä tarvitsekaan olla. Keho myös muuttuu koko ajan.
Teen edelleen kehonkuvaharjoituksia säännöllisesti, koska ne ovat erittäin voimaannuttavia. Peiliharjoitusta voin lämpimästi suositella jokaiselle kehonkuvansa kanssa kamppailevalle.
– Hanna