Musiikki soi ja pitäisi tanssia hitaita koulun diskossa. Olen tytöistä pisin – myös pitempi kuin pojat. Koen olevani iso. Haluan olla pieni. Häpeän pituuttani ja tunnetta siitä, että olen isompi kuin muut.
Minulta kysytään mielipidettä luokan edessä, mutten tiedä, mitä sanoa. En keksi mitään. Häpeän epävarmuuttani ja punastun. Mitäköhän muutkin ajattelevat minusta taas? Pakko kirjoittaa lisää kymppejä peittämään epävarmuuttani.
Liikuntatunnilla minut valitaan heti ensimmäisenä joukkueeseen. Viimeiseksi jäävät taas samat oppilaat. Häpeän sitä, että minä olen niin hyvä ja että muita ei koskaan valita ensimmäisenä. Haluan olla hyvä, mutten muiden kustannuksella.
Opettaja vaatii luokkakaveria lukemaan vaikean pätkän ääneen, vaikka varmaan tietää, ettei tämä siihen pysty. Sen jälkeen on minun vuoroni ja lukeminen sujuu enemmän kuin hyvin.
Häpeä nauttii, kun saa olla pimeässä ja kun siitä ei puhuta.
Häpeän, etten uskalla sanoa opettajalle vastaan ja että annamme sen kaiken jatkua hiljaisuudessa.
Häpeästä en ollut kuullut, ja vasta myöhemmin olen ymmärtänyt, että olen tuntenut paljon häpeää. En koskaan puhunut siitä, mitä olen tuntenut. Häpeä nauttii, kun saa olla pimeässä ja kun siitä ei puhuta.
Häpeä voimistaa syömishäiriötä
Häpeä on myös syömishäiriössä vahvasti läsnä. Sen voimalla syömishäiriö voi jatkaa ja kasvaa. Kehohäpeä. Se on kokonaisvaltainen tunne, kieroja ajatuksia.
Olimme olleet mökillä. Menen isoäidin luo ja käyn vessassa. Huomaan sen, mitä olen pelännyt. Häpeä ja inho itseäni kohtaan on vahvasti läsnä. Se tulee ryminällä ja valtaa minut täysin. En halua olla kehossani ja haluan piiloutua.
Häpeä nauttii, kun olettaa ja pelkää.
Siitä hetkestä kehohäpeä on yhä vahvemmin läsnä. Liikunta vähensi sitä. Silloin kehoni sai näyttää minulle, mihin kaikkeen se pystyi, ja mieleni pysyi tyynenä.
Liikunta vaimensi kehohäpeää (kunnes syömishäiriö vei liikunnankin). En osannut vaivata läheisiäni. Kaikilla muilla oli täydelliset kehot. He osasivat olla kehoissaan. Heidän kehonsa eivät muuttuneet niin hallitsemattomasti kuin minun.
Vai oliko näin ihan oikeasti? Enhän minä koskaan sitä muilta kysynyt. Häpeä nauttii, kun olettaa ja pelkää.
Häpeän vastalääkkeet
Kehohäpeän vastakohta on kehorauha, levollinen oleminen omassa kehossa ja tunne siitä, että se riittää ja sille annetaan se aika, jonka se tarvitsee muutoksen keskellä.
Murrosikä on myrskyisää muutoksen aikaa joillekin. Sitä se todellakin oli minulle, etenkin sisäisesti. Silloin ei voi vaatia itseltään liikaa tyyneyttä, mutta ripaus itsemyötätuntoa kyllä.
Ripaus riittää.
Kirjoittaja on Etelän-SYLIn vapaaehtoinen.
