Syömishäiriöni alkoi kai käytännössä jo noin 11–12 vuotta sitten. Nyt koen olevani jo niin pitkällä toipumisen tiellä, että voin hyvillä mielin sanoa päässeeni syömishäiriön kahleista irti. Se ei enää hallitse minua, vaan minä hallitsen sitä. Sillä vuosien kamppailu ja irtaantuminen on jättänyt jälkensä ja osa ajatuksista kumpuaa takaumina aina välillä takaisin. Olen kuitenkin niitä vahvempi.
Aluksi kilpaurheiluharrastukseni tuntui olevan vahva voimavarani, mutta etenkin näin jälkikäteen huomaan sen loppujen lopuksi myös vaikuttaneen negatiivisesti suhteeseeni ruokaan ja omaan kehooni. Treenasin suhteellisen kohtuullisesti, mutta siihen nähden söin liian vähän. Aina välillä syömiseni menikin sitten jonkinlaisen ahmimisen puolelle, ja sehän vain aiheutti pakonomaista liikkumista. Elin tietynlaisessa kaaoksessa.
Nuoruusiässä, muutettuani jo omilleni, heilahti syömishäiriöni vielä huonompaan suuntaan. Kotona asuessa oli ollut helpohkoa huijata syöneeni koulussa taikka eväät ennen treenejä, vaikka se ei ollut totta. Yksin asuessani ei ollut ketään katsomassa ja tarkkailemassa syömisiäni. Kaaos sen kun vain paheni. Onnekseni minulla kuitenkin oli jo silloin muutama läheinen ystävä, joiden läsnäolon voimalla jaksoin tummimpinakin hetkinä kahlata päivien ja öiden läpi.
Toki myös opiskelut, jotka minulla oli vielä silloin kesken, auttoivat selviytymään. Kävin samaan aikaan töissä enkä olisi mitenkään jaksanut, jos olisin lopettanut syömisen kokonaan. Sitäkin yritin jossain välissä. En myöskään halunnut lopettaa minulle rakasta urheilulajia, joten minun oli jaksettava edes yrittää selvitä. Jälleen kerran jonkinlaisen treenitauon jälkeen, urheilu siis auttoi pääsemään eteenpäin. Oli pakko pitää itsestä huolta, jotta jaksoi tehdä sitä, mistä tykkäsi.
Jossakin vaiheessa, sairastettuani jo useamman vuoden, sain diagnoosin syömishäiriölleni (joskin ”tappelujen” kautta) ja sain ammattiapua. Siinä ehkä se suurin voimavara niihin aikoihin. Sain konkreettisia keinoja selvitä itseni kanssa. Ne asiat, jotka toivat iloa elämääni, saivat roolinsa hiljalleen takaisin. Enää en vain yrittänyt selvitä niiden avulla, vaan ne alkoivat tuomaan elämääni siihen kuuluvaa valoa.
Mainittakoon vielä, että erilaisten käsitöiden tekeminen on ollut minulle todella rakasta jo pitkään. Siinä voimavara, joka auttaa minua edelleen jaksamaan pienempien ja arkisten vaikeuksien yli.
Perheen läsnäoloa ja vaikutusta jaksamiseeni ei myöskään sovi unohtaa. Ilman tärkeitä ihmisiä elämässäni ja ilman heidän tukeaan en usko, että olisin jaksanut kulkea läpi harmaan kiven.
Nimimerkki Ninni
