Olin 17-vuotias, kun sairastuin syömishäiriöön. Olin kovin nuori, tietämätön siitä, mitä mulle oli tapahtumassa. En uskonut, että viaton keino, jonka olin keksinyt helpottaakseni pahaa oloani, voisi kärjistyä johonkin niin vakavaan. Sairauteen, joka tulisi hallitsemaan monta vuotta elämästäni.
Oireiluni alkoi viattomasti. Pikkuhiljaa sairaus eteni ja alkoi saada enemmän valtaa. Lopulta se oli ainoa asia, joka merkitsi. Laihuudesta muodostui elämäni tärkein päämäärä.
Ajatukseni vääristyivät vähitellen siihen pisteeseen, että lopulta syy nousta aamulla sängystä oli tieto siitä, että pääsen vaa’alle punnitsemaan omaa arvoani.
Elin kuin jonkinlaisessa sumussa päivästä toiseen. Imin ruokaan liittyvää tietoa ympäriltäni kuin sieni ja käytin sitä negatiivisesti hyväkseni. Laskin, mittasin ja tein erilaisia suunnitelmia saavuttaakseni tavoitteeni.
Bulimiapainotteinen oireiluni kääntyi vuosien edetessä anorektiseen oireiluun. Sairauden ääni päässäni oli kuitenkin vahva riippumatta siitä, näkyikö se ulospäin vai ei.
Ensimmäisen hoitosuhteeni aloitin 18-vuotiaana. Sain apua seitsemän sairausvuoteni aikana erilaisilta tahoilta, toiset auttoivat vähemmän ja toiset enemmän. Olin välillä motivoituneempi hoitoon, välillä taas en ollenkaan. Syömishäiriö oli hallinnut jo niin monta vuotta elämästäni, etten ollut valmis päästämään siitä irti. Pelkäsin, etten tiedä miten olla, etten tiedä, kuka olen ilman sairautta.
Halusin parantua, mutten tiennyt miten. En uskaltanut päästää irti kontrollistani ja rutiineistani, joiden avulla selviydyin vuodesta toiseen. Leikittelin ajatuksella elämästä ilman syömishäiriötä, mutta pelkoni ja haluni pysyä tutussa ja turvallisessa sumussa oli vahvempi. Suljin silmäni kehon antamilta varoitusmerkeiltä, vaikka ne tuntuivatkin voimistuvan vauhdilla.
Olin 23-vuotias, kun toive paranemisesta alkoi olla vähitellen suurempi. Aloin olla loppu, väsynyt. Pidin utopistisena ajatuksena, että voisin koskaan elää terveenä, mutta uskalsin alkaa unelmoida tuollaisesta elämästä. Katsoin hämilläni ravitsemusterapeuttien antamia suunnitelmia ja ajattelin, ettei musta ole tuohon.
Muistan olleeni noihin aikoihin sairaalassa, jonne jouduin lähtemään koulusta kesken päivän. Oli kesän ensimmäisiä lämpimiä päiviä ja katselin ikkunasta. Olin yksin, en päässyt ulos ja samalla tiesin muiden olevan auringossa, ihmisten seurassa ja nauttivan elämästä. Aloin ajatella, että en halua elää näin.
Lopulta toipumiseni taisi alkaa tuosta hetkestä. Se ei ollut nopeaa, helppoa tai mutkatonta.
Se oli itkua, epätoivoa, väsymystä, tsemppaamista, inspiroitumista muiden toipumisista, pitkiä keskusteluja, vakuutteluja, vertaistukea, onnistumisia, itsensä voittamista, ylä- ja alamäkiä.
Luopumista jostakin sellaisesta, joka oli ollut mulle kaikki, irtipäästämistä ja tyhjän päälle hyppäämistä. Halua nähdä, olisiko täällä jotain muutakin. Tie on ollut pitkä ja rankka, mutta jokaisen askeleen arvoinen.
Luovuin vaa’asta, kontrollista, pakkoliikunnasta, mitoista, numeroista. En tiennyt, mitä saisin menettämäni tilalle. Lopulta sain paljon enemmän kuin olin uskaltanut kuvitellakaan.
Pitkän pimeyden jälkeen aloin nähdä värejä, kuulla paremmin, nähdä mitä ympärillä on, nauttia pienistä hetkistä. Aloin huomata, miltä tuntuu kevätauringon ensimmäiset säteet kasvoilla ja miltä tuntuu kävellä hiekkatiellä ja kuunnella, kun se rahisee kenkien alla.
Miltä tuntuu lähteä lenkille, kun kehossa on energiaa. Kun juoksee ja kuulee oman hengityksen ja sydämen lyönnit korvissa. Kun just sillä hetkellä tuntee olevansa enemmän elossa kuin koskaan.
Tärkeimpiä asioita oman toipumiseni suhteen oli terapia, läheisten tuki ja vertaistuki. Motivoiduin myös siitä, että pystyisin nauttimaan liikkumisesta ja tekemään muita kiinnostavia asioita. Muistan ajatelleeni, että olen sairastanut niin pitkään, etten voisi enää toipua. Se ei ole totta. Koskaan ei ole liian myöhäistä.
– Emmi
