Kaikki lähti siitä, kun 16-vuotias itseni, kaunis ja normaalipainoinen tyttö sai päähänsä, että on maailman läskein ihminen. Oikea Moby Dick. Olin sitä ennenkin ollut pitkään epävarma itsestäni, mutta äitini jatkuva jojoilu painonsa (siis laihdutus, vaikka ei ollut grammaakaan ylimääräistä) kanssa ollessani lapsi ei suinkaan ollut omiaan luomaan minulle tervettä kuvaa naisen kehosta. Ei hän sitä tahallaan tehnyt, mutta teki kuitenkin.

Elämäni oli aikamoista vuoristorataa myös tunnepuolella noihin aikoihin. Isäni kanssa ennestäänkin huonot välit tulehtuivat ja katkesivat kokonaan. Kun en osannut muuta elämässäni hallita, otin kohteeksi oman itseni. Niin ja ne kuvitellut ylikiloni. Luin hieman eri painonpudotusvinkkejä, mutta en innostunut. Niiden kalorimäärät kuulostivat korvissani niin hirveille, etten uskaltanut ottaa riskiä ja ”paisua entisestään” , kuten itse päiväkirjassani asian ilmaisin.

Ryhdyin siis omin toimin urakkaani saada nuo läskit pois. Lopetin koulussa syömisen, ostin vain Coca-Colan dieettiversiota ja niine hyvineni sinnittelin vatsa kuristen läpi päivän. Sitten menin kuntosalille, joka sijaitsi koulumme ala-kerrassa ja oli meille opiskelijoille maksuton, sieltä kodin kautta treeneihin ja nukkumaan, edelleenkään syömättä mitään.

Minusta tuli mestari näyttelemään, että olen syönyt. Jos äitini oli poissa, sotkin lautasen ja jäin odottelemaan, menikö valheeni täydestä. Usein meni. Jos äiti epäili sanomisiani, sain suu vaahdossa vakuuttaa, että en ole jättänyt yhtään ateriaa väliin. Jos söimme yhdessä, hidastelin ja heitin äitini selän takana ruuat roskikseen, usein servettiin kätkettynä.

Laihduin ja laihduin. Olin lopuksi sen verran hoikka, että kouluterveydenhoitaja huolestui minusta. Lantioluuni näkyivät selvästi, vaikka en lihaksieni takia (liikuin hulluna ja paljon) ollutkaan ihan taulukoiden mukaan alipainoinen. Mutta itse tiedän olleeni.

Suhteeni ruokaan ja omaan kehooni olivat ihan sairaita. Tarvitsin apua, mutta en osannut tietenkään sitä silloin hakea ja kokemukseni vertaistuesta rajoittuivat koulussa luennoineeseen hampaattomaan narkkiin, joka oli ”nähnyt valon” ja raitistunut muiden kaltaistensa kanssa.

Terveydenhoitaja iski minulle käteen esitteitä ja käski alkaa pitämään ruokapäiväkirjaa ja käymään kuraattorilla juttelemassa tai hän ottaisi yhteyttä äitiini, jos en itse ottaisi asiaa vakavasti. Silkasta pelosta aloin täyttää kirjasta. Sain painoni vähän ylemmäs, johon muistan äitini tokaisseen ”ootkos sä vähän pulskistunut?”.

En vieläkään tiedä, tarkoittiko hän sen hyvällä vai moittiakseen, mutta siitä sain vauhtia uudelle alamäelle. En siis kelvannut vieläkään. Näin ainakin luulin. Äitini tuskin olisi sanonut minulle mokomaa kommenttia, jos hän olisi tiennyt, mitä päässäni ja sisimmässäni silloin liikkui.

19-vuotiaana masennuin. Olin täynnä itsetuhoisia ajatuksia ja vihasin itseäni enemmän kuin koskaan. Sitten isoäitini, tukeni ja turvani, kuoli täysin yllättäen. Maailmani romahti, ja aloin vastapainoksi lihoa hillittömiä määriä ollessani 20. Olin ihan hirveän huonossa kunnossa, niin fyysisesti kuin henkisestikin. Jos ihoni oli ollut anoreksia-kautenani harmaa, nyt se kesi irti kasvoistani kuin käärmeen nahka. Tukkani harventui ja masennukseni syveni. Olin niin loppu, etten jaksanut yhtään mitään. Hädin tuskin käydä töissä. Lisäksi silloinen ystäväni jätti minulle isot velat niskaan ja olin kaikilta osin puilla paljailla.

Nykyään joku ravitsemusterapeutti saisi varmaan halvauksen, jos tietäisi painoni. Olen vihdoin ja viimein sinut itseni kanssa, ja jos joskus laihdutan, teen sen vain huvin vuoksi, en siksi, että vihaisin ulkonäköäni. Toki huonoja päiviä on, niitä nyt on kaikilla. Joskus peilistä tuijottaa varsinainen luolaihmisen ja Merinoita Ursulan (Pieni merenneito -elokuvasta) risteytys, vaatteet näyttävät hirveiltä jne. Huonot päivät kuuluvat ihmisen elämään. Niitä ei pääse pakoon. Silloin on syytä huolestua, jos tunne ei mene ohi, vaan jatkuu ja jatkuu.

Itse kamppailin anoreksian kanssa neljä vuotta ja masennuksen aiheuttaman ahmimisen ja ryyppyputken kanssa toisen mokoman. En ole sen koulussamme luennoineen narkin tapaan ”nähnyt valoa” sen enempää kuin Palavaa Pensastakaan, mutta olen saanut musiikista paljon voimaa sekä niistä ihanista ihmisistä, jotka kannustivat minua kertomaan ongelmistani, tuomitsematta.

Edelleen kuuntelen mielelläni Michael Jacksonia. BAD-kappaleen kertosäe kertoo kaiken oleellisen ”I’m bad, really, really bad and the whole world is gonna answer right now, gonna tell you once again, who’s bad?!” Niinpä, kaikesta huolimatta minä olen se, jolla oli sisua selättää syömishäiriö. Olen siis pahempi kuin se!