Mä olin aivan tavallinen lapsi. Avioeroperheestä huolimatta tapasin säännöllisesti molempia vanhempiani ja tulin molempien kanssa hyvin toimeen. Välillä mietin, mikä elämässäni oli niin vinksallaan, että ajauduin yritykseen näännyttää itseni hengiltä. Tämä on mun kokemukseni anoreksiastani.
Olen aina ajatellut, että anoreksia on jokin, joka valtaa mun pään. Se ikään kuin syö olemassaolollaan kaikki muut ajatukset ja täyttää tilan syömiseen ja kontrollointiin liittyvillä jutuilla. Ekan kerran mä kokeilin kontrollia seitsemännellä luokalla. Terveydenhoitaja ilmoitti mun olevan ylipainoinen ja käski mun pitää ruokapäiväkirjaa.
Mua hävetti. Aivan kuin olisin epäonnistunut ihmisenä, koska mua kohdeltiin ylipainoisena niin huonosti. Mun ystävät valehteli mulle ja puhuivat musta pahaa selän takana. Tuntui, ettei kukaan halunnut oikeasti olla mun kanssa. Ja olin varma, että se johtui mun ulkonäöstä. Syömisen kontrolloinnista sain jotenkin ennenkuulumattoman tunteen: se oli sekoitus voimakkuuden ja onnistumisen tunnetta. Jossain vaiheessa ne tunteet muuttuivat mun päässäni kuitenkin mitäänsanomattomiksi. Olin pyöritellyt ajatuksiani niin paljon ruuan ympärillä, että muu tunne-elämäni oli täysin kuollutta.
Mä romahdin täysin sinä kesänä, kun olin menossa yhdeksännelle luokalle. Ihan kuin kaikki se kontrollin ja laihuuden ihannointi olisi kulminoitunut siihen kesään, kuin se olisi saanut jostain pontta tulen alle. Silloin mä huomasin, että mä pystyin siihen, mä todella pystyin olemaan syömättä pitkään ja kontrolloimaan itseäni lähes miten halusin.
Sain siitä kaikesta ihan jumalallisen olon, johon jäin koukkuun. Tunsin vihdoin onnistuvani jossain, olevani jossain muita parempi: mä osasin laihduttaa. Niinpä aina kun joku huomautteli laihtumisestani tai suuttui syömättömyydestäni, mä tunsin itseni vahvemmaksi ja paremmaksi: vihdoinkin ne näki, että mä olen jotakin. En vielä tiennyt, että anoreksialle ei oikeasti riittäisi mikään.
Samaan aikaan, kun mä pyörin alkuhuumassani anorektisissa ajatuksissani, mun läheiset olivat huolesta sekaisin. Isä itki mulle kerran sen luona. Mä en ole koskaan muulloin nähnyt sen itkevän. Mun äiti on huolestuessaan aggressiivinen: se käyttäytyi kuin olisi minulle vihainen, vaikka tiedän sen vihan kohdistuneenkin anoreksiaan.
Olin pitkään hoidossa, mutta huonoin tuloksin. Musta tuntui aina, että koska mun kehoni ei ollut ihan kuolemispisteessä, mun sairautta ei otettu vakavasti. Hoitajanikin aina toisteli: ”No mutta eihän sun tarvitse paljon painoa nostaa.” Niinä hetkinä mä tunsin itseni niin huonoksi, että halusin vain kääriytyä sairauden sumuiseen verhoon ja laihtua näkymättömiin.
Äiti sai tarpeekseen sairaalahoidosta ja jäi mun kanssa kotiin. Mulle kotiin pääsy tarkoitti sitä, että pääsisin taas laihduttamaan. Äiti teki kaikkensa mun takiani. Se jäi vuorotteluvapaalle ja hoiti kaikki asiat niin, että minulla olisi helpompaa ja että toipuisin mahdollisimman hyvin.
Mun eka motivaatio paranemiseen tulikin siitä, että mä en voisi tehdä äidille mitään pahaa. Mä en voisi laihduttaa itseäni kuoliaaksi. Tai joutua sairaalaan. Sen takia, että se satuttaisi äitiä, joka oli mulle tärkein ihminen koko maailmassa. Se oli jaksanut olla mun tukena koko sairauden ajan, eikä koskaan ollut ottanut mun huolia liian kevyesti. Niinpä mä päätin ruveta parantumaan. Hitaasti, mutta varmasti.
Mun mielestä tärkein asia, joka anoreksiasta parantuvan pitää ymmärtää on se, ettei elämää voi oikeasti kontrolloida. Ei syömisen eikä muidenkaan asioiden avulla. Elämä menee, miten se haluaa, syötiin me sitten sata kaloria enemmän tai vähemmän. Syömishäiriö on vain sairaus, joka me luodaan omassa päässämme. Koskaan ei tule parempaa päivää alkaa parantumaan, joten se pitää aloittaa heti! Mulla äiti oli se henkilö, joka sai mut ymmärtämään sen. Se pelasti mun hengen.
