Sairastuin 12-vuotiaana bulimiaan. Ensimmäistä kertaa tuntui, että hallitsin kehoani ja mieltäni. Se oli kuin piristävä huume, kuin oma salaisuus. Rakastin sitä, tunnetta, jonka kontrolloitu keho minulle antoi. Se kannusti jatkamaan. Se puhui minulle kauniita sanoja ja silitti päätäni, kun olin yksin. Siitä tuli hyvä kaveri.

Niinä hetkinä ja kaikkina näinä vuosina se on palvellut minua kuuliaisesti, ja minä sitä. Joskus sen totuus oli ainoa, jota halusin kuunnella. Se oli totta ja läsnä elämäni kaikkina päivinä. Uhrasin itseni sen alttarille päivästä toiseen ja sain siitä kiitosta. Ylemmyyden tunteen, voimakkuuden kokemuksen, voittamattomuuden, struktuurin ja kartan, jolla navigoida myrskyisissä vesissä.

Se teki minusta koskemattoman. Niin koskemattoman, että se jätti jälkeensä vain tuskan ja yksinäisyyden. Ympärilläni olevat ihmiset vuoroin kauhistelivat kehoani, vuoroin kehuivat ja ylistivät, sekä kysyivät vinkkejä painonhallintaan. Tunsin onnistuneeni, vaikka sisimmässäni vapisin. Minulla oli aina kiire pois, aina hätä ihon alla.

18-vuotiaana pääsin ensi kertaa hoitoon kunnalliselle puolelle. Pidin hoitoa naurettavana ja nauroin sen kustannuksella. Olin jo täysi-ikäinen ja muutin pois kotoa, jolloin tämä ainoa ystäväni liikkui yhä tiiviimmin rinnallani. Ei ollut harmaan sävyjä, ei valkoista. Vain mustaa, joka sai minut kääntymään rakkaudesta pois. Kosketus ja tunteiden näyttäminen olivat vastenmielisiä. Sosiaaliset tilanteet ahdistavia, mutta ikinä en niistä jättäytynyt pois.

Luulin olevani niin ovela, että huijaan kaikkia. Muutin toiselle paikkakunnalle ja sain lähetteen syömishäiriöpoliklinikalle. Kutsu hoitokäynnille oli suunnaton helpotus minulle. Olin liian kauan venynyt liikaa, vaiennut liikaa, salaillut ja ruoskinut itseäni. Kävellessäni kohti sairaalaa ensimmäiseen tapaamiseen, tunsin, että jokin liikahti minussa ja sanoi: ”Kun astut noista ovista sisään, ei ole enää paluuta.”

Mikään ei tietenkään ole niin yksinkertaista. En kokenut ihmeparantumista, mutta sain ammattitaitoisen omahoitajan, ravitsemusterapeutin, osastojaksojen ja lääkityksen avulla kammettua itseni pahimmasta ansasta, joka olisi johtanut kuolemaan.

Olen ikuisesti kiitollinen minua hoitaneen henkilökunnan lempeydestä, lämmöstä, ymmärryksestä ja rehellisyydestä. Tuntui, että pystyn ensimmäistä kertaa hellittämään ja nuuhkimaan osaston käytävään leijunutta pullan tuoksua rakkaudella. Olin tosin hyvä esittämään. Esitin kilttiä ja kuuliaista toipuvaa tyttöä, kun minun olisi raaimmillani täytynyt näyttää pelkoni, inhoni ja raivoni. Sammutin nämä tunteet vuosiksi. Pääsin yliopistoon opiskelemaan ja suorittajatyttö piti pintansa pitkään.

Vasta neljännellä osastojaksollani koin jotain, joka liikautti suurta järkälettä palleani alla. Istuimme eräänä maanantaina aamupalapöydässä muiden potilaiden ja henkilökunnan kanssa. Joukossa oli laaja kirjo eri-ikäisiä ihmisiä. Yksi heistä huokaisi: ”Olen niin onnellinen, että selvisin tänä aamuna tänne syömään aamiaista teidän kanssanne!”

Olin 19-vuotias, lapsi vielä, ja punainen viha leimahti. Ajattelin itsekseni: ”Minä EN ole täällä kahdenkymmenen vuoden päästä syömässä puuroa. Minä en aio hyväksyä tätä!” Halu elää oli räjähtänyt minussa.

En halua tällä tarinallani paheksua tai mitätöidä kenenkään kokemusta. Sairastava voi olla minkä ikäinen tahansa, mitä sukupuolta tahansa ja millaisessa elämänvaiheessa tahansa. Kaikille on yhtä lailla suotava hoito ja lempeys. Kaikkien on kuljettava matkansa omalla tahdillaan, ja jokainen meistä on ainutlaatuinen.

Sinä maanantaiaamuna viha ja aggressio, joita tunsin, saivat minut toimimaan. Suuttumus antoi energiaa ja taistelutahtoa. Tulin vihaiseksi sille tilanteelle, johon syömishäiriö oli minut vienyt. Minä en ole kahdenkymmenen vuoden päästä syömässä puuroa osastolla. Minä olen jossain muualla.

Olisi mukava sanoa, että se hetki muutti kaiken. Ei tietenkään muuttanut, mutta palasin kotiin ja aloin noudattaa ateriasuunnitelmaa tarkasti. Sitä kautta ahmiminen ja oksentelu vähenivät. Kun sain ravintoa, aloin tuntea asioita ja sain rohkeutta.

Tästä on nyt viitisen vuotta ja en vieläkään ole ”siellä”. Minulla on peikko kannettavanani, ehkä koko elämän, mutta nyt se on peikko eikä paras ystävä. Minä tunnen sen metkut. Sen valtaa on vähentänyt rakkaus. Kun minua halataan tai suukotetaan, silitetään tai kehutaan, olen oppinut kehräämään. En halua enää paeta.

Intensiivinen terapia on auttanut minua tunnistamaan uusia puolia itsessäni. Minulle ne ovat uusia, vaikka ne ovat aina olleet osa minua. 14 vuoden syömishäiriön sairastaminen on estänyt minua tutustumasta näihin kaikkiin puoliin. Jokainen päivä on kivulias tutkimusmatka itseen, eikä terapia ole helppoa, mutta se on jotain oikeaa ja hyvää, jota teen itselleni.

Tärkeää on päästää rakkaus sisään huoneisiin, aidosti uskoa, että ansaitsee hyvää ja että sinulla on lupa ja oikeutus tulla kohdelluksi hellyydellä. Yksin ei tarvitse selvitä. Ammattiapu on korvaamatonta.

– Lotta