Näin ystävänpäivän jälkeiselle viikolla haluan jakaa teille vähän toisenlaisen tarinan ystävyydestä.
Se oli vaan yksi päivä. Tuntui, että jokin oli vinossa. Kartan koordinaatit olivat sekaisin ja totuudesta tullut valhetta, valheesta totuutta. Menossa oli kiireinen ja raskas viikko, kaipasin pitkästä aikaa voimaa paikasta, joka oli ennen niin tuttu. Huhuilin tuon voimavaran äärellä. Kurkistin kulmien taakse, kuiskailin kaikuviin nurkkiin. En löytänyt sitä. Se tuntui vielä hentona ummehtuneena tunteena tilassa, jonka se oli jättänyt jälkeensä. Mutta se ei ollut siellä. Mitä täällä tapahtuu?
Olin jopa vähän pettynyt! Missä olet ystäväni? Miten sinä voit jättää minut kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksei kukaan kerro, mitä minun tulee ajatella? Miten olla? Miten liikkua? Syödä? Puhua? Halata? Tehdä työtä?
Syömishäiriö on semmoinen valheellinen kaveri. Se jättää sinut, jos et elä enää sen määräämien ehtojen mukaan. Se paiskaa oven perässään ja hylkää. Ja hyvä niin. Ensimmäistä kertaa sitten vuoden 2002 tunsin ahdistuksen siitä, ettei jokin ulkopuolinen ohjaa minua enää. Olin aivan hukassa. Ja hyvä niin. Se pakotti minut miettimään.
Eilen istuin alas ja kysyin ensimmäistä kertaa aikuisen ikäni aikana: Mitä minä haluan? Se tuntui pelottavalta ja jopa ahdistavalta. Saanko minä haluta jotain, ehkä jopa tarvita jotain? Voiko oleminen tuntua tämmöiseltä, ihan mukavalta. Minulla oli lämmin pitkästä aikaa. Voiko tuo rakkaani tuossa saada minut kehräämään? Voiko toisen kosketus tuntua hyvältä? Voinko antaa puolet, jopa ylikin toisen kannettavaksi. ”Jos en voi kantaa sinun huoliasi, anna minun edes kantaa sinua”, sanoi hän. Itketti pitkästä aikaa ja tuntui ensimmäistä kertaa, että voisin antaa sen tapahtua. Vanha ystäväni ei ollut enää välissämme.
Etelän-SYLIn järjestämä viime elokuun seksuaalisuus ja syömishäiriöt- luento käsitteli paljon muutakin, kuin seksuaalisuutta. Se käsitteli rakkautta. Syömishäiriö on suoja, ettei sattuisi. Se auttaa meitä kestämään sitä pelkoa, jonka haavoittuvaisuus meihin tekee. Se suojaa meitä. Se tekee meistä näkymättömiä.
Tuona hetkenä, kun epätoivon vallassa huhuilin vanhaa ystävää apuun, koska en jaksa, se ei tullutkaan. Minusta on kasvanut näkyvä ja se on ihan hirmuisen pelottavaa. Vanha ystäväni ei pidä siitä. Uskallanko minä haluta, uskallanko katsoa siihen sekamelskaan, jonka se ennen niin hyvä kaveri on jättänyt jälkeensä. Mietin hetken. Kyllä minä uskallan ja HALUAN! Kun uskaltaa tuntea kaiken sen epäjärjestyksen, voi löytää sen alta rauhan. Tänään tunsin aavistuksen siitä rauhasta.
Tänään minä valitsen läheisyyden, en yksinäisyyttä vain sen yhden kaverin kanssa. Tänään minä valitsen muun elämän. Minä valitsen elämän! Minulla on lupa, minä olen turvassa. Jouduin sanomaan hyvästit pitkäaikaiselle ystävälle, joka näin jälkeen päin ajateltuna ei ollutkaan ystävä. Se otti, mutta ei antanut. Se halusi minut kokonaan, minä halusin muutakin. Minä halusin lempeyttä, se halusi väkivaltaa. Minun kehoni on antanut anteeksi. Minä haluan pitää kehostani huolta. Rakastaa. Olla kylläinen. Koska minulla on siihen lupa. Minä sanon hyvästit vanhalle ystävälle. Ja hyvä niin.
-Lotta-
