Olen aina tykännyt ruoasta. Ruoka oli pienenä yksi elämäni suuria iloja ja muistin aina monta vuotta myöhemmin, mitä jollain lomamatkalla tai joissain perhejuhlissa oli syöty. Tykkäsin viettää aikaa kotona yksin kun muut lapset juoksentelivat metsissä. Usein katsoin televisiota vierelläni kasa paahtoleipää ja iso muki kaakaota. Olin lihava lapsi.
Pienenä minulla oli hyvä itsetunto, mitenkä muutenkaan. Pärjäsin koulussa, olin mielikuvituksekas ja taiteellinen, hellitty ainoa lapsi. Muistan, kun ensimmäistä kertaa tulin tietoiseksi siitä, että joku voisi ajatella minusta toisinkin. Viidennellä luokalla luokkatoveri totesi välitunnilla, että en saa liittyä leikkiin, koska olen lihava. Joku toinen haukkui läskiksi ja löi, terveydenhoitaja taas katsoi painokäyrää ja sitten minua, niin mahdottomasti pettymystä katseessaan.
Vanhempien tehtävä on vaikea – miten puuttua lapsen ylipainoon, jos siihen ylipäätään pitää puuttua. Milloin mahdollinen haitta lapselle huomioidaan sen sijaan, että mietitään haittaa ympäristölle, jonka mielestä lihava lapsi vie liikaa tilaa tai on epäsopivan näköinen. Minä en voi syyttää vanhempiani mistään mitä he tekivät tai jättivät tekemättä. Se 10 tuntia päivästä, jonka vietin alttiina muiden mielipiteille ja arvotuksille vaikutti pieneen mieleeni, vaikka isä ja äiti kuinka olisivat vakuutelleet, että olen hyvä näinkin. Myös terveellisiin elämäntapoihin rohkaiseminen ja esiteinin itsemääräämisoikeus sotivat toistensa kanssa ja ruokaa rakastava nuori minä valitsi useimmiten porkkanan sijasta sen hampurilaisen.
Sairastuin syömishäiriöön koulukiusattuna ylipainoisena teininä. Kiusaaminen ei ollut ainoa syy, ja olisin ehkä jaksanutkin vielä kuunnella toisten huutelua ja pilkkaa, mutta stressaava jakso elämässäni ja sen tuoma lisäahdistus katkaisi kamelin selän. Kun ajattelen nyt kiusaajia, mieleeni muistuvat erään viisaan terapeutin sanat: ‘terve ja onnellinen ihminen ei kiusaa’. Niinpä – luulen näillä 13-vuotiailla tytöillä ja pojilla olleen elämässään omia ongelmia, jotka purkautuvat kehittymättömänä älämölöagressiona kaikkea sitä kohtaan, joka oli vähänkin erilaista.
Syömishäiriötä sairastavalle tyypilliseen tapaan olen usein kovin pettynyt itseeni: en suorita toipumistani vieläkään täydellisesti. Miksi 20 vuoden takaiset kaiut koulukäytävillä soivat korvissani niin itsepintaisesti vieläkin? Miksi kiusaajien kommentit, jotka kertoivat, että en saa kulkea tästä, en tehdä näin, koska olen läski, vielä pelottavat minua, saavat hylkäämään kutsun kakkukahville?
Tiedän vastauksen: siksi, että ne pojat ja tytöt eivät ole yksin. Se 10 tuntia, jonka vietän päivässä alttiina median, mainosten ja ‘suuren yleisön’ mielipiteille, vaikuttaa minuun, vaikka mieheni tai paras ystäväni kuinka vakuuttelisivat, että olen hyvä painosta ja ulkomuodosta riippumatta. Arkemme on täynnä riittämättömyyttä ja syyllisyyden tunnetta siitä, että ei mahdu milloin mihinkin muottiin. ’Kuinka oppisin hyväksymään itseni?’ ei ole ainoa kysymys, johon opettelen vastaamaan. Se on myös: ’Kuinka maailma oppii sallimaan minut, kaikkineni, muodossani pyöreyttä tai ei, ja näkemään minut aina hyvänä, itsenäni aivan täydellisenä.’
Pihla Aaltonen
Etelän-SYLIn hallituksen jäsen
