Siskoni kutsuu minua usein simpukaksi. Tällä hän viittaa siihen, että tapanani on sulkeutua ja pitää sisälläni kaikki, mikä minussa aiheuttaa epämiellyttäviä tunteita tai harmittaa. Tämä simpukka osaa nimittäin haukata sisäänsä pahan olon, harmituksen ja asiat, jotka kannattaisi ehkä antaa tulla ja näyttää myös muille. Tämä simpukka puskee aina eteenpäin, saavuttaa ja suorittaa ja tekee kaikkensa, että olisi oman hyväksyntänsä arvoinen. Vaikka hän muiden silmissä saattaa olla täysi helmi, niin sanottu ”super-ihminen”, ei se herätä hänessä tunteita. Tämä simpukka ajattelee, että hänenhän kuuluukin olla täydellinen, häneen eivät päde normaali-ihmisen tarpeet hyvinvoinnista ja levosta, hän jaksaa kyllä, selviää aina ja suoriutuu mistä vain.
Tämä simpukka osaa nimittäin haukata sisäänsä pahan olon, harmituksen ja asiat, jotka kannattaisi ehkä antaa tulla ja näyttää myös muille.
Olen melko kovapäinen, määrätietoinen ja sisukas, haluni kehittyä jatkuvasti ihmisenä ja etenkin kilpaurheilijana on valtava ja olen valmis tekemään töitä tavoitteeni eteen. Olen kuitenkin myös herkkä ja itsearvostukseni sekä identiteettini peruspohja on hyvin hataralla pohjalla. Käytösmallini arvioida itseäni ja suoda esimerkiksi joskus palkintojakin perustuu lähes kokonaan siihen, kuinka tehokas, tuottava, saavuttava ja menestyvä olen.
Sanon usein, että osaan ”välineellistää” itseni. Tällä tarkoitan sitä, että osaan sulkea itsestäni pois päältä kaikki tunteet ja tuntemukset ja vain teen ja suoritan. Ohjeistan itseäni kuin robottia ja määrään, mitä se tekee. Ja tavoite on tietenkin täydellisyys, robotti kun pystyy tekemään mitä tahansa ilman inhimillisiä tarpeita.
Olen oppinut käyttämään kehoani alhaisen itsearvostukseni pönkittäjänä. Sitä voi muokata, säännellä ja kurittaa kuinka paljon tahansa, se tottelee kyllä. Jos en ole esimerkiksi päivän suorituksien osalta täysin tyytyväinen tai jokin asia harmittaa minua, koen, että voin helposti vielä korjata tilanteen ja paikata ”täydellisyys”vajeeni syömällä vielä hiukan terveellisemmin, askeettisemmin ja vähemmän. Ja kaiken lisäksi niitä epämiellyttäviä tunteita ja inhimillisiä tarpeita ei jaksa edes purkaa tai käydä läpi, kun kehon energiavaje on niin suuri, että aivoilla ei kerta kaikkiaan ole energiaa muuhun kuin nuupahtamaan sänkyyn päivän suorituksien jälkeen. Tieto siitä, että kehon energiatarpeen täyttämällä pintaan voisi nousta todella vaikeitakin tunteita, on liian pelottava, sillä siihen ei suorittamiseen pakeneminen enää auta. Omien tarpeiden ja tunteiden hyväksyminen on ollut minulle ei-valikoimassa oleva vaihtoehto.
Varsinainen syömishäiriö puhkesi kohdallani 13-vuotiaana, mutta minulla on muistikuvia jo ajalta, kun olen hyvin pieni. Jokin asia on harmittanut minua paljon ja aiheuttanut sekavia tuntemuksia, jolloin olen päätynyt tuolin taakse piiloon kippura-asentoon istumaan ja repimään itseäni hiuksista ahdistusta lievittääkseni. Olin melko herkkä lapsi ja tuntenut päiväkoti- ja kouluaikoina ulkopuolisuuden tunnetta. Kiusaamistakin oli, mutta oli minulla myös muutama todella hyvä ystävä. Minulle on kuitenkin rakentunut melko vahva itsetunto, olen viihtynyt hyvin yksikseni ja päättäväinen ja sitkeä oman tieni kulkija olen ollut aina. Sisukkuuteni ansiosta olen varmaankin pystynyt venyttämään itseni huippusuorituksiin niin koulussa kuin huippu-urheilussakin, vaikka oma mieli olisi ollut minkämoisessa myllerryksessä. Tapani kytkeä tunteet pois päältä ja vain suorittaa on ollut syvään juurrettuna minussa jo pitkään.
Fyysisesti mitoitettuina tilanne oli pahimmillaan teini-iän kynnyksellä, yläasteen ensimmäisillä luokilla. Älykäs tyttö kun olen, olin keksinyt, että pystyn vastustamaan muuttuvaa kehoani lopettamalla syömisen. Minua ei huolettanut niinkään murrosiän tuomat muutokset, mutta niin järjettömältä kuin se kuulostaakin, halusin lopettaa pituuskasvuni, jotta pystyisin ratsastamaan myös pienillä poneilla. Minusta kun oli koulun terveydenhoitaja ennustanut peräti 185 cm pitkää, ja tätä en voinut hyväksyä, halusin olla ikuisesti pieni. Ankara laihdutuskierre lähti siis näin liikkeelle, ratsastus oli minulle jo silloin kaikki kaikessa ja halusin olla täydellinen myös fyysisesti, jotta voisin olla täydellinen ratsastaja tulevaisuudessa. Syöksykierre kiihtyi, kun erittäin rakas isoisäni kuoli. Sen tuoma tuska oli helpointa käsitellä syömällä entistä vähemmän. Koko ajan sairaassa kierteessäni kuitenkin toivoin, että joku huomaisi minut, ottaisi turvaan ja sanoisi, että ei hätää, olet turvallisella maaperällä nyt, et enää kasva, ala vain syödä ja voit hengittää normaalisti. Laihduinkin niin vaarallisen pieneksi, että jouduin lopulta lastensairaalan tiiviiseen hoitokontrolliin. En osastohoitoon saakka, mutta käyntejä oli useampi viikossa ja tätä kesti kuukausia. Mieleni oli synkkä. Olin hyvin apaattinen, en kokenut iloa mistään ja muistan kerran äitini lohduttomasti tivanneen minulta, että tajuatko että kuolet kohta, johon olin vain todennut, että ei se haittaa.
Käänteen parempaan ja syyn elää toivat henkireikäni hevoset. Lohduttomassa tilanteessa toipuakseni vanhempani lupasivat minulle oman ponin, mikä askel askeleelta sai minut motivoitumaan paranemiseen. Kaiken sumun keskellä rakkaus hevosia ja ratsastusta kohtaan voitti syömättömyyskierteeni ja halusin takaisin ratsastuskuntoiseksi. Kuntoni kohenikin melko nopeasti ja näin jälkeenpäin ajateltuna on selvää, että suoritin koko paranemisprosessin pikavauhtia pois alta, jotta minut päästettiin tallille. Olin täysin haluton puhumaan mistään tunteistani terapiassa, jolloin olennaiset ydinuskomukseni itsestäni ja arvottomuuden tunteista, jäivät käsittelemättä.
Ja ennen kaikkea alan pikkuhiljaa oppimaan, että suorittaminen, saavuttaminen, ylikontrollointi ja täydellisyyden tavoittelu eivät ulkoisilla mittapuilla koskaan tuo aitoa tyytyväisyyttä ja rauhaa.
Ehkä kaiken alku ja juuri ei ollut vain se, että haluan jäädä tarpeeksi lyhyeksi ratsastamaan ponilla, vaan se, että minun olisi ollut mahdoton sietää itseäni silloin, jos olisin isompi ja pidempi, enkä mahdollisimman täydellinen ja optimaalinen ratsastajaksi. Taustalle jäi siis ajatus, että riitän itselleni ja voin olla nahoissani vain silloin, kun itse luomissani mittapuissa olen täydellinen niin ulkomuodolta kuin saavutuksiltanikin.
Toivuin tuolloin yläasteikäisenä takaisin normaalimittoihin, ja hetken aikaa olinkin hyvin tasapainoinen ja onnellinen. Pikkuhiljaa – näin jälkeenpäin katsottuna – aloin kuitenkin oireilla jälleen syömishäiriöoireilla täysi-ikäistyttyäni. Sitä on kestänyt enemmän tai vähemmän näihin vuosiin asti eli seitsemän vuotta. Näinä vuosina en ole kertaakaan kutistunut ”sairaalakuntoon”, mutta huolestuneita kommentteja pienuudestani olen kuullut useaan otteeseen. Kerran valmentajani asetti minut jopa kilpailukieltoon, koska olin niin heiveröisessä kunnossa. Tuolloinkin sain taas puuskan syödä itseni nopeasti parempaan kuntoon, jotta pääsisin kilparadoille takaisin. Aina kuitenkin hitaasti mutta varmasti kuihdutin itseni selvästi alipainoiseksi. Tämä käyttäytymismalli todella aiheutti myös syyllisyyden tunteita. Enkö rakastanut tarpeeksi ratsastusta? Eikö se merkinnyt minulle tarpeeksi pitämään minua terveen kirjoissa?
Syömishäiriökäyttäytymistä ylläpitävä voima taitaa kohdallani johtaa siihen, että itsearvostukseni on hyvin heikko. Janoan suorituksien ja saavutuksien kautta hyväksyntää muilta ja yritän paikata sisälläni ammottavaa armottomuuden tunnetta. En suo itselleni armon hetkiä kuin silloin, kun panokseni päivään on ollut 110% ja olen omien mittakriteerieni mukaan toiminut ja saanut asioita aikaan täysin täydellisesti. Ei kai ole yllätys, että olen surkea pitämään lomaa tai vapaapäiviä. Pahin painajaiseni olisi päivä, jolloin en saa suoritettua tai saavutettua mitään. Ehei, silloin en ansaitsisi mitään ja vaaranahan on, että joutenolon aikana mieleen puskee ikäviä tunteita, joita ei pääse tunteiden pois-kytkennällä hiljentämään.
Nyt alan pikkuhiljaa oppia, että minäkin olen tarvitseva, inhimillinen ihminen, jolle kuuluu kaikki se, mikä kenelle tahansa muullekin. Elämäni ei tarvitse olla superaskeettista, armotonta ja raskasta, jotta ansaitsisin myös hyvää. Ja ennen kaikkea alan pikkuhiljaa oppimaan, että suorittaminen, saavuttaminen, ylikontrollointi ja täydellisyyden tavoittelu eivät ulkoisilla mittapuilla koskaan tuo aitoa tyytyväisyyttä ja rauhaa. Sen sijaan olen oppinut, että sydämen äänen kuuntelu ja sen tarpeiden täyttäminen johtaa hyvään oloon. Päämäärätietoinen ja tavoitteellinen voin olla edelleen, mutta vastedes tahdin määrää se, että aidosti haluan jotain asiaa ja se tuntuu minulle oikealta. Päivän arviointikriteeriksi riittää se, että olen itselleni paras kaveri, johon voi aina turvautua.
Haluan myös, että tulevaisuudessa jään mieleen ihmisenä ja urheilijana, joka menestyy mutta on aito, inhimillinen ja tunteva. Tämä simpukka on parhaimmillaan, kun se avaa kuorensa, uskaltaa elää joka solullaan ja myös täyttää omat aidot toiveensa ja tarpeensa. Vain niin syntyy helmiä.
– Sara
