Sitä luulisi, että pitkässä avioliitossa, olisi kaksi aikuista ihmistä. Joskus minun puolisoni kuitenkin ajattelee, olevansa naimisissa teinitytön kanssa. Kolmekymppisen teinitytön. Joka on kaikenlisäksi vielä äiti.

Silloin, kun hän sanoo sen ääneen, minä raivostun. Silmäni sumenevat, koen, että minua alistetaan ja nöyryytetään. Siksi hän ei sano sitä usein. Vain silloin, kun on väsynyt minuun. Silloin, kun oma pääni ei toimi ja pyydän häntä laskemaan viherjauhelusikallisten tai rusinoiden kaloreita. Silloin, kun minulla kestää kaupassa aivan liian kauan. Ehkä silloinkin, kun en voi harrastaa seksiä koska käteni tuntuvat liian lihavilta. Niinä päivänä, meillä taistellaan elämästä ja kuolemasta. Ei enää minun elämästäni ja kuolemastani. Koska minä olen toipumassa. Meillä taistellaan minun oikeudestani olla olemassa tasa-vertaisena aikuisena, vaikka olen sairas.

Joskus parisuhteessa voi käydä niin, että puolisosta tulee hoitaja. Hän vahtii syömistä ja kuuntelee korvat höröllä vessan oven takana, mitä suljetun oven toisella puolella tapahtuu. Hääpäivistä tulee valtataisteluita. Valitaanko ravintola sen mukaan, mitä halutaan syödä, vai sen mukaan miltä syömishäiriöstä sinä päivänä tuntuu? Onko puolison tekemä lounas rakkaudenosoituksena mitätöity, jos vaimo hätäpäissään oksentaa sen?

Meillä on käyty oikeutta monille itsestään selvistä asioista. Onko minulla oikeus viipyä kaupassa, vaikka se mikä minua viivyttää, on pakkomielle? Onko puolisolla oikeus pakottaa minut ravintolaan, jossa minua pelottaa syödä? Saako hän sotkea tuoteselosteista tussilla ravintosisällöt? Entä piilottaa kuntosalikorttini? Kun parisuhteessa roihuaa rakkauden lisäksi syömishäiriö, saa luottamus, itsenäisyys ja omilla jaloilla seisominen aivan uusia ulottuvuuksia. Huoli ja rakkaus sotkeutuvat. Tilan antaminen sekoituu vapauden antamiseen, vaikka aikuinen syömishäiriöinen ei kaipaa vapauden saamista. Tämän ikäisenä vapaus on itsestään selvää, eikä sitä kuulu ansaita. Luottamus sensijaan kuuluu. Kun elää sairauden kanssa, joka on vahingollinen itselle ja paranemisen tahto omissa käsissä, on kyettävä vakuuttamaan puoliso siitä, että haluaa elää. On pystyttävä antamaan toiselle luottamus siitä, että yrittää. On pakko haluta rakastaa puolison lisäksi myös itseään. Joka ikinen päivä. Ja toisen on saatava luottaa siihen. Kukapa meistä haluaisi tuntea nahoissaan, millaista on jos ei voi luottaa siihen, että puoliso haluaa elää?

Syömishäiriötä sairastavan puolison tukeminen on erilaista, kuin sairastuneen lapsen. Parisuhteesta puuttuu täysin lopullinen valta ja velvollisuus. Hoitoon ei voi pakottaa, eikä oikein painostaakkaan. On osattava irrottaa asioista, mihin ei voi vaikuttaa ja luotettava, että puoliso puhuu terapiassa ne asiat, jotka eivät parisuhteeseen kuulu. Kehoon liittyviä traumoja ja vaikeuksia ei setvitä aviovuoteessa eikä kalorikeskustelut ja ruokaväännöt kuulu ruokapöytään, jossa istuu myös lapsi. Sitä samaa lasta ei myöskään viedä hoitoon siksi, että äiti pääsee liikkumaan yli sovitun. Liikunnan on mahduttava normaaliin päiväjärjestykseen eikä sen vuoksi tehdä erityisjärjestelyjä. Silloin, kun aikuinen sairastunut polkee jalkaa ja ahdistuu toisen silmiin mitättömän naurettavista asioista ja tekee typeriä ratkaisuja, on pidettävä mielessä toisen oikeus olla aikuinen. Sairaus ei ole taantumista lapseksi. Sairaus on kasa tunteita, vääristyneitä toimintatapoja ja kaaoksen hallitsemattomuutta, josta täytyy parantua. Puoliso ei voi mitätöidä eikä moralisoida. Eikä vahdata syömistä. Hän puuttuu siihen vain, kun pyydetään. Yhden kerran pyysin mukaani ravintolan vessaan pissalle Ihan sisälle asti. Sanoja ei tarvittu. Hän käveli vierelläni koppiin, käänsi katseensa pois ja tarjosi sen jälkeen drinkin. Kaikki oli hyvin. Joskus suurinta tukea on tehdä mitä pyydetään ja olla vain hiljaa.

Nykyään lupaus elämänhalusta on helppo antaa. Minä elän, hengitän ja toivun. Minä en tiedä, miten minä voin. Mutta sen tiedän, että voin joka päivä paremmin. Suurin tuki jonka olen parisuhteessani saanut, on ollut kokemus siitä, että olen edelleen minä. Kaikissa tunteissani ja olomuodoissani, en ole muuttunut mihinkään. Olen säilyttänyt minuuteni. Saanut tuntea ja kokea epäonnistumisen ja onnistumisen kokemukset turvallisen parisuhteen sisällä. Saanut tulla rakastetuksi kaikkine kaaoottisine tunteineni. Myös pahimman myrskyn silmässä, olen ollut se nainen, johon puolisoni aikanaan rakastui. Ja rakastaa edelleen. Myötä ja vastamäessä.

Tagged with →