Sairastuin ahmintahäiriöön 25-vuotiaana syksyllä 2001. Sen taustalla oli useampia tekijöitä. Niistä tärkein oli se, että jouduin keväästä lähtien tekemään oman työni lisäksi toisen ihmisen työt, joihin minulla ei ollut mitään koulutusta, perehdytystä eikä motivaatiota. Se aiheutti ymmärrettävästi tosi paljon stressiä.
Toinen syy sairastumiseeni oli tiukka laihdutuskuuri. Onnistuin kyllä laihtumaan, mutta sen jälkeen en enää pystynyt syömään normaalisti, vaan aloin ahmia. Lisäksi olen pitänyt lapsesta asti herkuista, ja työnteon aloittamisen jälkeen minulla oli varaa ostaa niitä vaikka kuinka paljon.
Matkan varrella olen saanut apua monesta eri paikasta.
Sairastin ahmintahäiriötä kymmenisen vuotta, ja sen jälkeen minulla oli vielä jonkin verran oireita. Omien kriteerieni mukaan olen nyt täysin toipunut, kun kaikki oireet ovat olleet poissa jo yli kaksi vuotta. Matkan varrella olen saanut apua monesta eri paikasta.
Ahmintahäiriöön apua vertaistukiryhmistä
Minulla oli heti alkuun tosi hyvää onnea, kun opiskelijoiden tukijärjestö Nyyti järjesti ryhmän ”Hallitsetko syömistä vai hallitseeko syömisesi sinua”. Silloin oivalsin, että minulla on ongelma nimeltä syömishäiriö.
Ryhmästä oli minulle paljon apua. Vielä tärkeämpää oli se, että tutustuin siellä kolmeen muuhun naiseen, joiden kanssa aloimme kokoontua säännöllisesti juttelemassa syömisestä. Sain siis vertaistukea, joka merkitsi minulle todella paljon.
Seuraavaksi hain apua OA:sta eli Anonyymeistä ylensyöjistä. Se on samantyyppinen 12 askeleen vertaistukiryhmä kuin AA on alkoholisteille. Kävin OA:ssa seitsemisen vuotta ja työstin ohjelmaa aika ahkerasti. Minulla oli myös kummi.
OA:n ongelma on AA:han verrattuna se, että syömistä ei voi lopettaa kokonaan ja niin sanottua pidättyvyyttä on vaikea määritellä. Suomen OA on myös aika pieni, ja toipuneita oli ainakin kymmenkunta vuotta sitten vähän. Nykyään ryhmiä on myös verkossa, joten tilanne on voinut muuttua.
Sain siis vertaistukea, joka merkitsi minulle todella paljon.
Olen ollut jonkin verran mukana myös Etelän-SYLIn toiminnassa. Eniten minua ovat auttaneet voimauttavan valokuvauksen kurssi ja virkistystoiminta, muun muassa Mustasaaren retket. Ryhmiä on paljon, joista osa on suunnattu ahmimistyyppisesti oireileville.
Silloin kun olin vielä vertaisryhmän tarpeessa, Etelän-SYLI järjesti BED-ryhmän. Vertaisryhmiä vetää aina toipunut toisin kuin OA:ssa, joten siitä olisi varmaan voinut olla minulle paljon iloa. En kuitenkaan sopeutunut ryhmien sääntöön, jonka mukaan ruokamääriä ja muita yksityiskohtia ei saa mainita.
Minulle oli apua myös syömishäiriötä sairastavien keskustelupalstasta. Siellä oli mahdollisuus saada vertaistukea. Lisäksi hoidossa olleet potilaat auttoivat minua hoidossa saamillaan tiedoilla eteenpäin.
Joitakin vuosia sitten osallistuin Ruoka- ja riippuvuushankkeen järjestämään ryhmään. Siitä jäi erityisesti mieleen se, mitä toipumisesta sanottiin. Vetäjän mukaan toipuminen ei ole kiinni siitä, pystyykö pitämään herkkuja kaapissa. Nykyisin vastaavanlaista toimintaa järjestää Ähky-hanke.
Terapia ja hoitotahot sysäävät eteenpäin
Hakeuduin psykodynaamiseen psykoterapiaan pari vuotta sairastumiseni jälkeen. Kävin terapiassa kahdessa jaksossa yhteensä yhdeksän vuotta. Siihen aikaan syömishäiriöihin suositeltiin kognitiivista terapiaa, mutta valitsin kahdesta hyvästä vaihtoehdosta kuitenkin psykodynaamisen terapeutin. Pitkällä terapialla on varmasti ollut oma merkityksensä toipumismatkallani.
Yli kymmenen vuoden sairastamisen jälkeen hakeuduin lopulta terveysasemalle hakemaan lähetettä HYKS:n syömishäiriöpoliklinikalle, jonka sitten sainkin. Pääsin aika pian ensikäynnille, jossa en kuitenkaan enää saanut BED-diagnoosia, koska syömiseni oli vaihtunut pikaruoan syömiseen ja kriteerit eivät täyttyneet.
Lihoin koko ajan ja sain lopulta luvan osallistua kahteen eri ryhmään. Ensimmäistä pitivät ravitsemusterapeutti ja sairaanhoitaja. Siellä puhuttiin käytännön asioista, kuten ateriarytmistä ja riittävästä syömisestä.
Toisessa ryhmässä oli psykologi ja sairaanhoitaja ja aiheina esimerkiksi mielen hallinta, tunnesyöminen ja syömiseen keskittyminen. Sieltä sain myös konkreettisen työvälineen: tavoitteiden portaat ja palkinnot. Varsinkin jälkimmäisestä ryhmästä oli minulle paljon iloa.
Vuonna 2016 hakeuduin hoitoon yksityiseen Syömishäiriökeskukseen. Kävin siellä juttelemassa ravitsemusterapeutin kanssa syömishäiriötaustaisen ihmisen painonhallinnasta sekä ahmintatyyppisestä oireilusta, joka siinä vaiheessa alkoi olla jo aika harvinaista. Minua on jäänyt harmittamaan se, että en tiennyt keskuksesta siinä vaiheessa, kun vielä ahmin säännöllisesti.
Uutta suuntaa etsimässä
Minua on auttanut toipumaan myös rakas melontaharrastukseni, jonka aloitin vuosi sairastumiseni jälkeen. Jos retken aikana oli tarve käydä kaupassa, siellä käytiin yhdessä. Melonta oli myös tosi mukavaa puuhaa ja seura hyvää, joten minulla ei ollut edes mitään halua ryhtyä ahmimaan.
Minua on auttanut toipumaan myös rakas melontaharrastukseni, jonka aloitin vuosi sairastumiseni jälkeen.
Nykyisin syömiselleni on ominaista kolme asiaa: Ensimmäinen on sallivuus. En kiellä itseltäni mitään ruoka-ainetta, vaan annan itselleni luvan syödä mitä tahansa. Toiseksi syön säännöllisesti yleensä kuusi kertaa päivässä. Yritän mahdollisuuksien mukaan pitää kiinni hyvästä ateriarytmistä ja vältellä pitkiä ruokavälejä.
Kolmas asia on tietoinen syöminen. Keskityn parhaani mukaan syömiseen, erityisesti silloin kun syön herkkuja. Syömishäiriöpoliklinikalla harjoiteltiin rusinoiden tietoista syömistä, ja tätä yritän noudattaa käytännössä.
– Hanna
